Vuosi vierähti, internet tulvi täyteen top-listoja joiden relevanssi on toki jo hälvennyt, onhan vuodenvaihteesta kulunut jo pari viikkoa. Parhaat albumit -lista saa siis jäädä tämän tekstin loppuun selittämättömäksi sivumaininnaksi, sillä eihän sitä nyt kokonaan voi poiskaan jättää. Listaan muotoiltuun albumiarvottamiseen perehtymisen sijaan tutkitaan vähän vuotta 2011, sitä mikä siellä merkitsi mitäkin minulle ja maailmalle.
Itselleni 2011 oli ehkä ensimmäinen kerta kun jouduin kunnolla törmäyskurssille hypen ja sitä pyörittävän iljettävän saastaisen koneiston kanssa – tehoseuranta blogien maagiseen maailmaan toi ilmi sen, että samat artistit lekottelivat eri blogien hypessä kautta nk. “blogosfäärin”. Hajontaa toki löytyy, eikä ehkä näin kiivaasti saisi karrikoida, mutta samoja nimiä kyllä näkyi.
Kuinka usein hype oli – ja on – oikeutettua, se on toki kunkin päätettävissä mutta 2011 tarjosi esimerkkitapauksia laidasta laitaan. Odd Future Wolf Gang Kill Them Allin rähinämaneerit ja shokkiräppi (jota sittemmin kritisoitiinkin) paistattelivat parrasvaloissa aivan liian pitkään. Loppujenlopuksi itselle jäikin käteen lähinnä kolme asiaa: Tyler, the Creatorin tyylikkäästi videon muotoon sovitettu pätevä Yonkers-biisi, läjä tekemällä tehtyjä uutisia ja kasa “ihan ok”-tasoista räppiä tarkoitushakuisen makaabereilla lyriikoilla varustettana. Jay-Z:n ja Kanye Westin yhteislevy Watch The Throne oli mieletön pettymys suhteessa Kanyen edellisen levyn mahtavuuteen ja unelmien täyttymykseltä vaikuttava James Blake + Bon Iver -kollaboraatiokaan ei ollut musiikillisesti kovin hieno.
Edellämainitusta päästään mainiona aasinsiltana niihin hypen parempiin puoliin. Vuonna 2010 räjähtävän sisääntulon tehnyt James Blake julkaisikin yhden 2011 tyylikkäimmistä albumeista, sekoittaen pop-estetiikkaa rankasti muokattuihin lauluraitoihin ja elektronisiin soundeihin. Sama blogikoneisto, joka nosti Blaken pinnalle toi tietoon myös uudenlaista R’n'B:tä taiteilevan The Weekndin ja James Blaken lailla Britannian mantereelta ponnistavan, dubstepia ja poppia sekoittavan Jamie Woonin.
Dubstep olikin vuoden kiinnostavimpia genrejä. Puristit eivät tykänneet kun yhtäkkiä dubstepillä kuvattiinkin Kode9:n ja Burialin hillittyjen, aavemaisten rytmitysten sijaan Skrillexin ja kumppaneiden klubeille tehtyä, wobble-bassolla varustettua bilejytinää. Turhaa tuollainen, tosin – dubstepin yleistyminen valtavirraksi tarkoittaa artistien määrän kasvamista ja tällöin syntyy myös uusia ja musikaalinen horisontti kasvaa – esimerkkinä toimikoot vaikka mainio Eleven Tigers. Popimman puolen yhdistyminen melko pienen yhteisön genreen säikäytti, vaikka itse väittäisin että James Blake ja kumppanit ovat monellakin tavalla täynnä innovaatiota, joka ei missään nimessä ainakaan huonontanut dubstepin laajaa skaalaa.
Dubstepin ohella muu elektroninen musiikki oli yksi niistä asioista, joka laajensi omaa musikaalista horisonttiani tänä vuonna. Jumputus ei enää ollutkaan ongelma, 7 minuuttia hitaasti kasvavaa elektronista poljentoa ei ollut enää automaattisen luotaantyöntävää ja Ryoji Ikedan ja Merzbow’n äänikokeiluihin törmääminen toimivat hyvinä muistutuksina siitä, mihin musiikin kapasiteetti voikaan venyä. Tajusin myös, kuinka absurdia oli elokuvamusiikin täysi huomioimatta jättäminen, sillä häkellyttävän Norwegian Woodin soundtrack oli loppujen lopuksi varmaan vuoden kuunnelluin levy ja niinikään huikea Drive tarjosi toisaalta audioviihdettä musiikin elektronisemmalta laidalta.
Musiikkibisnes tarjosi myös rutkasti yllätyksiä. Spotifyn valtaisa menestys johti sen laajentumiseen Amerikan maille ja tämäkös sai muut teknologiajätit varpailleen – esille kaivettiin myös tasaisessa nousussa oleva cloud-teknologia ja niin Apple kuin Googlekin julkaisivat omat pilvipalvelunsa, iCloudin ja Google Musicin. Vinyylilevyjen yllättävä paluu taas henki retroon heränneestä kiinnostuksesta. Toisaalta musiikin rahallinen arvo kyseenalaistettiin täysin internetin perukoilla, jossa internetin suomia etuja hyödynsi esimerkiksi kuvassa näkyvä The Weeknd (eli Abel Tesfaye), joka saavutti sukkelasti suosiota julkaistessaan albuminsa ilmaisina latauksina
Yleisesti ottaen 2011 tarjosi itselleni jos minkälaista kivaa musiikin saralla. Pääsin vihdoin näkemään The Mars Voltan livenä, Jamie Woon vakuutti myös livetaidoillaan, jos jonkinmoiset artistit Asasta Von Hertzen Brothersiin pitivät levykauppakeikkoja (kiitos Stupido ja Äx!) ja toisaalta musiikkimaku sai piristettä taas uusien artistien myötä. Listahitit tarjosivat yllättävänkin siedettävää viihdettä esimerkiksi Adelen muodossa ja jopa huumorimusiikkiin tuli perehdyttyä (Lonely Island, Metallican Lulu) jonkin verran. White Stripes hajosi, mutta Black Keysin El Camino tarjosi vastineeksi tujun satsin rouheaa garage-rockia, joten ei voi valittaa. Saa nähdä, mitä maailmanloppu tai sen puute tuo tullessaan.
PS. Ne parhaat albumit, jokainen varustettuna YouTube-linkillä johonkin hyvään biisiin…
1. Jonny Greenwood – Norwegian Wood OST
2. James Blake – James Blake
3. Bon Iver – Bon Iver
4. Radiohead – The King of Limbs
5. Protest the Hero – Scurrilous
6. Weeknd – House of Balloons
7. Shabazz Palaces – Black Up
8. Toro Y Moi – Underneath the Pine
9. Jamie Woon – Mirrorwriting
10. Opeth – Heritage
Honorable mentions: tUnE-yArDs – w h o k i l l, Snowman – ABSENCE, Oneohtrix Point Never – Replica
