Jamie Woon ja korviahuumaava hiljaisuus

by Exodeus

Jamie Woon (kuvassa) esiintyi jokin aikaa sitten The Circus -klubilla. Lämppärin aikana melko laajalti levittäytynyt vaatimaton ihmismassa tutkiskeli lämppäriä varovaisesti. Pienieleisesti musiikin tahtiin keinuen staattinen yleisö pohti artistin musiikillisia ansioita. Kai tämä on ihan kiva. Vai onkohan tämä vähän tylsä? Ja kuten aina, lämppärin lopetettua tila oli täyttynyt, ihmistiheys vähintäänkin kaksinkertaistunut ja puheensorina huomattavasti voimakkaampaa. Kaava eteni perinteisesti: Maestro saapui lavalle, ihmiset hurrasivat, ensimmäinen biisi soimaan, tervehdys yleisölle. Kokoonpano oli kuitenkin minimalistinen – Woon itse ja toinen soittaja – ja musiikin tunnelma sen mukaista, hillittyä. Mikä sai suhteellisen ison The Circuksen täyteen porukkaa huojumaan brittiläisen, ehkä jopa vähän värittömän indie-r’n'b:n tahtiin? Ja ennen kaikkea – mikä teki keikasta niin hyvän?

1940-luvulla bluesin ja soulin yhteenpunoutumana alkunsa saanut “rhythm and blues” eli R’n'B on nykyään melko eri juttu kuin mitä se oli alkuaikoinaan. Ajan myötä genrerajat hälvenivät – kuten aina käy – ja R’n'B:hen tuli funkin särmikkyyttä ja toisaalta soulin pehmeyttä. 80-luvulla R’n'B sellaisena kuin se nykyään tunnetaan oli vielä lapsenkengissään – Michael Jacksonin Thriller ja Princen Purple Rain myivät miljoonia, mutta muutamia poikkeuksia lukuunottamatta nyky-R’n'B:n nousu oli vasta edessä. 90-luvulla R’n'B kiiti korkealla ja jätti jälkensä – Boyz II Menin lauluharmoniat ja Mariah Careyn äänihuuliverryttelyt ovat edelleen ajankohtaisia tekniikoita.

Jossain vaiheessa trendit kehittyivät. R’n'B muuttui. Lyriikat olivat vihjailevan hienovaraisten sijaan yliseksualisoituja eikä tulkinnanvaraa oikein jätetty. Rytminen jytke vedettiin täysin överiksi ja musiikin kohderyhmäksi tuli klubikansa, jolle tärkeintä oli mojovat bassot. Eikä siinä sinänsä ole edes mitään vikaa. Samalla kuitenkin se, mitä R’n'B oli joskus ollut, vajosi täysin marginaaliin. Rhythm and bluesista oli jäljellä enää rhythm, eikä R’n'B:llä viitattu enää niinkään soul- ja funk-pohjaiseen meininkiin kuin elektroniseen, listoilla killuvaan kummalliseen rap/pop-hybridiin.

Siihen kyllästyttiin. Lähiaikoina ns. “indie-r’n'b” on saanut tuulta alleen – 90-luvulla nuoruutensa eläneet artistit keräävät inspiraatiota suunnasta jos toisestakin. The xx coveroi Aaliyahia (Hot Like Fire) ja James Blake remixaa Destiny’s Childia (Bills Bills Bills) ja D’Angeloa (Left & Right). Indie-r’n'b toimii eräänlaisena paluuna juurille. Lyriikat eivät olekaan enää niin suoraselkoisia ja toisaalta raivokkaan adrenaliinipiikitetyn tunnelman sijaan vaikutteita haetaan downtemposta, jazzista ja vanhoista R’n'B-balladeista. Elektroniset elementit yhdistetään orgaanisempiin ainesosiin, esim. lauluharmonioihin, ja menevän sijasta tunnelma on yleensä eteerinen.

Omalla tavallaan indie-R’n'B:n nousun voi katsoa kertovan myös yhteiskunnan kehityksestä. Puhutaan “slow foodista”, “downshiftauksesta” ja yleisesti ottaen hidastempoisemmasta elämästä. Kauniista palopuheista huolimatta yhteiskunnan kiireestä irtautuminen saattaa kuitenkin olla monessakin tapauksessa vain utopiaa. Tähän markkinarakoon indie-r’n'b iskee – ihmisille, jotka kaipaavat kuunnellakseen jotain modernia, mutta samalla rauhallista. Se toimii jonkinlaisena eskapismina maailmasta, jossa kaikki on aina hektistä. Musiikin ei tarvitse sitä olla. Ei välttämättä olisi kaukaa haettua, jos Adelen Someone Like Youn massiivisen suosion voisi selittää samalla syyllä – suosituimmat indie-r’n'b-artistit ovat pohjimmiltaan melko seesteistä musiikkia. Sointukulut eivät ole radikaaleja, lauluäänet eivät ole yltiöpersoonallisia. Tunteellinen paatos kuuluu ja rytmi lainehtii tasaisesti äänimattojen alla. Indie-r’n'b:n esteettinen päämäärä ei ole tanssittavuus. Musiikin ei edes välttämättä tarvitse jäädä kovin vahvasti mieleen. Tavoitteena on tehdä jotain kaunista. Jotain, joka saa mielen harhailemaan, johon uppoutuessa voi huojua puolitoista tuntia sankassa ihmisjoukossa melkein paikallaan – ja silti nauttia olostaan musiikin lumoamana.

“I’ve acquired a taste for silence
Darkness fills my heart with calmness
And each thought like a thief is driven
To steal the night air from the heavens“

Ja täältä lisää: http://indiernb.tumblr.com/

Lähitulevaisuus: The Mars Volta (!), Rusko, Meshuggah ym.

by Exodeus

Mic check, one, two: Pikainen listaus mitä lähitulevaisuun albumitarjonnassa porisee, pienin kuvaus/arvio-mikstuurin varustettuna. Ja hakasuluissa biisinäyte levyltä jos suinkin mahdollista:

Gonjasufi – MU.ZZ.LE. 23.1. [Nikels and Dimes]

Kummallinen lauluääni, elektronisvivahteisia, lunkeja biittejä ja yleisesti ottaen astraalia menoa. Nikels and Dimes on yllättävänkin pätevä vaikka yleisesti ottaen Gonjasufi on ollut vähän niinkuin se Brainfeederin heikko lenkki…

Rusko – Songs 24.1. [Somebody to Love]

Yksi dubstepin esi-isistä, Rusko, kiintyi ajan kuluessa väpättävimpiin bassoihin ja samalla linjalla kulkee esimerkiksi melko suoraviivainen Somebody to Love. En odota innolla, mutta saatan tsekata.

Jacques Greene – Concealer EP 30.1. [Arrow (feat. Koreless) linkissä myös]

Esimerkiksi Radioheadin remix-levylle uudelleenversiointeja taiteillut Jacques Greene julkaisee uuden EP:n – ja laatua lienee syytä odottaa, sillä aikaisemmat minimalististen rytmien ja hillittyjen syntikoiden täyteiset kipaleet ovat olleet varsin meneviä.

Lapalux – When You’re Gone EP 7.2. [EP Sampler]

Jos Brainfeeder-lafka ottikin joitain harha-askelia viime vuonna, korjaa Lapalux kaiken. Sielukkaat ja eteeriset biitit yhdessä erinäisten samplejen kanssa kutovat elektronista ja orgaanista yhteen sellaisella tavalla, että odotukset on kovat.

Sleigh Bells – Reign of Terror 14.2. [Comeback Kid]

Särmikkään suhiseva Sleigh Bells pamautti tykätyn debyytin pihalle jonkin aikaa sitten. Sama äänekäs metelipop jatkuu myös Reign of Terrorilla. Ei ehkä osu ihan nappiin omalla kohdallani, mutta kurkkaamisen arvoinen.

Schools of Seven Bells – Ghostory 28.2.

Melko hempeää dreampoppia aikaisemmin soinnutellut School of Seven Bells ryhtyi räväkäksi – ainakin Lafaye-kappaleella, jossa jumputus on messissä ja synat teräviä. Suunnanmuutos, vähintäänkin osittainen…?

Meshuggah – Koloss 26.3.
Matemaattisen teknistä ja järisyttävän raskasta – Meshuggahin metallimaneerit lienevät läsnä tälläkin levyllä, saa nähdä mimmoinen lätyskä tulee.

The Mars Volta – Noctourniquet 27.3.

Tätä on odotettu, kyllä kelpaa. Kysymyksiä tulvii: Millainen levy on? Onkohan In Absentia Porcupine Tree -viittaus? Kuka kannen on tehnyt ja miksi se on täysin erityylinen kuin aikaisemmat? Kovin on odotuksessa joka tapaauksessa.

Orbital – Wonky 1.4 [Never]

Elektronisen musiikin artistin Orbitalin uusin levy tuskin on aprillipila, sillä levystä on julkaistu yksi biisikin jo – ja verrattain hyvä sellainen. Luulenkin, että Wonky tulee olemaan kuuntelun arvoinen ja Orbitalin muuhunkin matskuun voisi kenties perehtyä.

Zammuto – Zammuto 3.4.

Äärimmäisen omanlaatuisesta The Booksistakin tunnetun Nick Zammuton sooloprojekti Zammuto julkaisee eponyymisen albuminsa – enkä osaa yhtään sanoa minkälaista matskua se tulee olemaan…

2011 – I AM THE TABLE

by Exodeus

Vuosi vierähti, internet tulvi täyteen top-listoja joiden relevanssi on toki jo hälvennyt, onhan vuodenvaihteesta kulunut jo pari viikkoa. Parhaat albumit -lista saa siis jäädä tämän tekstin loppuun selittämättömäksi sivumaininnaksi, sillä eihän sitä nyt kokonaan voi poiskaan jättää. Listaan muotoiltuun albumiarvottamiseen perehtymisen sijaan tutkitaan vähän vuotta 2011, sitä mikä siellä merkitsi mitäkin minulle ja maailmalle.

Itselleni 2011 oli ehkä ensimmäinen kerta kun jouduin kunnolla törmäyskurssille hypen ja sitä pyörittävän iljettävän saastaisen koneiston kanssa – tehoseuranta blogien maagiseen maailmaan toi ilmi sen, että samat artistit lekottelivat eri blogien hypessä kautta nk. “blogosfäärin”. Hajontaa toki löytyy, eikä ehkä näin kiivaasti saisi karrikoida, mutta samoja nimiä kyllä näkyi.

Kuinka usein hype oli – ja on – oikeutettua, se on toki kunkin päätettävissä mutta 2011 tarjosi esimerkkitapauksia laidasta laitaan. Odd Future Wolf Gang Kill Them Allin rähinämaneerit ja shokkiräppi (jota sittemmin kritisoitiinkin) paistattelivat parrasvaloissa aivan liian pitkään. Loppujenlopuksi itselle jäikin käteen lähinnä kolme asiaa: Tyler, the Creatorin tyylikkäästi videon muotoon sovitettu pätevä Yonkers-biisi, läjä tekemällä tehtyjä uutisia ja kasa “ihan ok”-tasoista räppiä tarkoitushakuisen makaabereilla lyriikoilla varustettana. Jay-Z:n ja Kanye Westin yhteislevy Watch The Throne oli mieletön pettymys suhteessa Kanyen edellisen levyn mahtavuuteen ja unelmien täyttymykseltä vaikuttava James Blake + Bon Iver -kollaboraatiokaan ei ollut musiikillisesti kovin hieno.

Edellämainitusta päästään mainiona aasinsiltana niihin hypen parempiin puoliin. Vuonna 2010 räjähtävän sisääntulon tehnyt James Blake julkaisikin yhden 2011 tyylikkäimmistä albumeista, sekoittaen pop-estetiikkaa rankasti muokattuihin lauluraitoihin ja elektronisiin soundeihin. Sama blogikoneisto, joka nosti Blaken pinnalle toi tietoon myös uudenlaista R’n'B:tä taiteilevan The Weekndin ja James Blaken lailla Britannian mantereelta ponnistavan, dubstepia ja poppia sekoittavan Jamie Woonin.

Dubstep olikin vuoden kiinnostavimpia genrejä. Puristit eivät tykänneet kun yhtäkkiä dubstepillä kuvattiinkin Kode9:n ja Burialin hillittyjen, aavemaisten rytmitysten sijaan Skrillexin ja kumppaneiden klubeille tehtyä, wobble-bassolla varustettua bilejytinää. Turhaa tuollainen, tosin – dubstepin yleistyminen valtavirraksi tarkoittaa artistien määrän kasvamista ja tällöin syntyy myös uusia ja musikaalinen horisontti kasvaa – esimerkkinä toimikoot vaikka mainio Eleven Tigers. Popimman puolen yhdistyminen melko pienen yhteisön genreen säikäytti, vaikka itse väittäisin että James Blake ja kumppanit ovat monellakin tavalla täynnä innovaatiota, joka ei missään nimessä ainakaan huonontanut dubstepin laajaa skaalaa.

Dubstepin ohella muu elektroninen musiikki oli yksi niistä asioista, joka laajensi omaa musikaalista horisonttiani tänä vuonna. Jumputus ei enää ollutkaan ongelma, 7 minuuttia hitaasti kasvavaa elektronista poljentoa ei ollut enää automaattisen luotaantyöntävää ja Ryoji Ikedan ja Merzbow’n äänikokeiluihin törmääminen toimivat hyvinä muistutuksina siitä, mihin musiikin kapasiteetti voikaan venyä. Tajusin myös, kuinka absurdia oli elokuvamusiikin täysi huomioimatta jättäminen, sillä häkellyttävän Norwegian Woodin soundtrack oli loppujen lopuksi varmaan vuoden kuunnelluin levy ja niinikään huikea Drive tarjosi toisaalta audioviihdettä musiikin elektronisemmalta laidalta.

Musiikkibisnes tarjosi myös rutkasti yllätyksiä. Spotifyn valtaisa menestys johti sen laajentumiseen Amerikan maille ja tämäkös sai muut teknologiajätit varpailleen – esille kaivettiin myös tasaisessa nousussa oleva cloud-teknologia ja niin Apple kuin Googlekin julkaisivat omat pilvipalvelunsa, iCloudin ja Google Musicin. Vinyylilevyjen yllättävä paluu taas henki retroon heränneestä kiinnostuksesta. Toisaalta musiikin rahallinen arvo kyseenalaistettiin täysin internetin perukoilla, jossa internetin suomia etuja hyödynsi esimerkiksi kuvassa näkyvä The Weeknd (eli Abel Tesfaye), joka saavutti sukkelasti suosiota julkaistessaan albuminsa ilmaisina latauksina

Yleisesti ottaen 2011 tarjosi itselleni jos minkälaista kivaa musiikin saralla. Pääsin vihdoin näkemään The Mars Voltan livenä, Jamie Woon vakuutti myös livetaidoillaan, jos jonkinmoiset artistit Asasta Von Hertzen Brothersiin pitivät levykauppakeikkoja (kiitos Stupido ja Äx!) ja toisaalta musiikkimaku sai piristettä taas uusien artistien myötä. Listahitit tarjosivat yllättävänkin siedettävää viihdettä esimerkiksi Adelen muodossa ja jopa huumorimusiikkiin tuli perehdyttyä (Lonely Island, Metallican Lulu) jonkin verran. White Stripes hajosi, mutta Black Keysin El Camino tarjosi vastineeksi tujun satsin rouheaa garage-rockia, joten ei voi valittaa. Saa nähdä, mitä maailmanloppu tai sen puute tuo tullessaan.

PS. Ne parhaat albumit, jokainen varustettuna YouTube-linkillä johonkin hyvään biisiin…

1. Jonny Greenwood – Norwegian Wood OST
2. James Blake – James Blake
3. Bon Iver – Bon Iver
4. Radiohead – The King of Limbs
5. Protest the Hero – Scurrilous
6. Weeknd – House of Balloons
7. Shabazz Palaces – Black Up
8. Toro Y Moi – Underneath the Pine
9. Jamie Woon – Mirrorwriting
10. Opeth – Heritage

Honorable mentions: tUnE-yArDs – w h o k i l l, Snowman – ABSENCE, Oneohtrix Point Never – Replica

Joulumusiikista

by Exodeus

Kaikki “musiikkiekspertit” aina jaksavat nalkuttaa siitä, kuinka joulun tullen kaupoissa raikaa yhdentekevä joulumusiikki. Kaikki kappaleet kuulostavat samalta. Joulukellot, hilpeä tunnelma, tonttukuoro ja lyriikat jotka kulkevat sukkelasti pään läpi ilman että mitään jää mieleen. Ja kun illalla erehtyy kotona laittamaan teeveen tai radion päälle niin siellä soi joulukellot, joku imelä tunteellinen laulaja ja tarina joulun ihanasta sanomasta. Herkkää on.

Vaan ei minua ärsytä. Voi olla, että olen kapitalismin ikeen alla oleva ajatukseton lammas. Lapsuudesta asti tusinajoulukappaleiden kuunteluun ehdollistettu ihminen, jolla ei ole paremmasta tietoa. Voi olla, etten. Veikkaisin jopa niin. Ero on tässä – minua ei ärsytä tusinajoululaulut, mutten erityisemmin tykkääkään niistä. Paitsi ehkä ihan pikkuisen. On huomattavasti miellyttävämpää, että kaupassa soi joku puhkikulututettu tontturalli tyyliin “Hei tonttu-ukot hyppikää” kuin että kaiuttimista tykittäisi jokin Pitbullin uusi ja miehen tyylille ominaisesti aivan jumalattoman ärsyttävä renkutus.

Tulee kuitenkin ottaa huomioon, että musiikkia, joka on sävelletty mielessä joku näistä vuoden loppuun sijoittuvista juhlista (joulu / yule / hanukkah / kwanzaa / mitä vaan) on aika paljon. Niinkin paljon, että joulumusiikin kirjavassa kavalkadissa on (tilastollisesti?) melkein pakko olla jotain laadukastakin musiikkia mukana. Ja onhan siellä - Jouluyö, juhlayö ja kumppanit ovat oikeinkin mielekkäitä hyvin esitettynä. Populäärimusiikkiartistit, etenkin iskelmä-, kokevat näiden klassikoiden uudelleenversioimisen yleensä käteväksi keinoksi tarjota joulumieltä vastineeksi pinosta pätäkkää. Mitä muita keinoja artisteilla on joulumusiikin tekemiseen?

Löytyyhän noita. Ehkä kyseenalaisin metodi tehdä hyvä joulubiisi on olla instrumentaalibändi ja lätkäistä kappaleen nimeksi jotain jouluun liittyvää. Skotlannin post-rock-pioneeri Mogwai on tätä nimenomaista metodia käyttänyt kahdesti: Pianopainotteisella Christmas Songilla ja perinteisemmällä kitara-post-rockauksella Christmas Stepsillä. Räväkäksi yltyvä Christmas Steps ei ehkä tuo joulua mieleen niin vahvasti kuin rauhoittava Christmas Song, mutta talvisia maisemia maalaillaan molemmissa teoksissa kuitenkin. Samalla linjalla kulkee myös The American Dollarin War on Christmas -biisi, jonka nimensä negatiivisista tunteista huolimatta voinee luokitella joulubiisiksi. Ja luo tämäkin aika talvisia maisemia mieleen.

Aika tyypillinen tapa hyötyä ihmisten joulumielestä on se, että jokin suosittu artisti tekee joulun alla perinteisen (pop-)kappaleen, jonka lyriikat käsittelevät joulua. Wham! teki tämän jo parikymmentä vuotta sitten Last Christmasilla, josta sittemmin on tullut joulun vakiokipaleita. Uudemmista artisteista Whamin esimerkkiä ovat seuranneet useatkin artistit. Coldplay, jonka Christmas Lights on oikein tarttuva eikä yhtään hullumpi pop-kipale. Hurts, jonka nokkelasti nimetty All I Want for Christmas is New Year’s Eve ei ole ehkä niin mainio kuin Chris Martinin possen kipale, mutta yhtä lailla esittäjänsä kaltainen. Tällaisia biisejä on tehnyt myös Killers ja vaikka kuka – uskokaa pois.

Entäs jos kaipaisi jotain vähän rankempaa jouluksi? Edetään askel askeleelta. Alkupaloiksi kelpaa White Stripesin hieman säröinen, oikein miellyttävän särmikäs Candy Cane Children. Volyyminappia vähän kaakkoon ja seuraavaksi Angus Youngin ja kumppaneiden rokkaava Mistress for Christmas. Tilkka eeppisyyttä mukaan ja voidaan suvereenisti siirtyä Trans-Siberian Orchestran Wizards in Winteriin. Ja jos sekään ei vielä tyydytä niin tässä tulee nk. “real deal“: King Diamondin järisyttävästi eteenpäin rynnistävä No Presents for Christmas. METAL.

Metallibändien seikkailut niinkin vieraalla mantereella kuin joulumusiikki ovat toki kiinnostavia, mutta ehkä kaikkein asialle omistautuneimpia ovat artistit, jotka tekevät kokonaisia levyjä originaalia joulumusiikkia. Indieblogien kultapoika Sufjan Stevens on tehnyt aikamoisen määrän joulumusiikkia, niin covereita kuin alkuperäisiäkin kipaleita. Songs for Christmas on viiden EP:n reilu kaksituntinen setti joulumusiikkia. Toisaalta Stevens on myös uskonnollinen, joten ei liene yllätys, että joulu on suhteellisen iso asia hänelle. Joka tapauksessa Sufjanin joulumateriaali on tsekkaamisen arvoista, etenkin jos miehen tyyli muutenkin iskee. (Sufjan Stevens – Put the Lights on the Tree). Zooey Deschanelin ja M. Wardin duo She & Him teki myös hiljattain joulualbumin nimeltä A Very She & Him Christmas, joka sisältää pehmoisia folkpop-kappaleita (esim. The Christmas Waltz) aiheesta joulu.

Löytyy joulukappaleiden valtamerestä siis niitä helmiäkin, kunhan vaan jaksaa etsiä. Erinäiset ( ) Spotify-soittolistat (vaikka tämä ja tämä) ovat mukava lähtökohta ja luultavasti nirsoimmillekin nuo tarjoavat ainakin sen yhden biisin, joka jollakin tavalla miellyttää. Feliz navidad siis kaikille, nauttikaa joulusta niin kauan kuin sitä kestää.

Metamorfoosi

by Exodeus

Melko radikaalin kasvojenkohotuksen kyytipojaksi blogin toimintametodit uudistuu samalla magnitudilla. Toisin sanoen en enää niin hirveästi ajatellut keskittyä perus uutiset-levyarviot-akselille, vaan sen sijaan kategoriat ylhäällä ovat vain “Ääniä” ja “Tekstejä”. Mitä tämä käytännössä siis tarkoittaa?

Ääniä-osio vastaa osin aikaisemmin ollutta Biisilöydöksiä-osiota – postaan sinne fiiliksen mukaan kivoja biisejä mitä nyt vastaan sattuu tulemaan. Todennäköisesti tiheämmällä tahdilla kuin Biisilöydöksiä aikaisemmin. Selostukset ovat lyhyitä ja toivottavasti ytimekkäitä ja tarkoitus on lähinnä saada itse kukin löytämään uutta, kiinnostavaa musiikkia.

Tekstejä-osioon ajattelin kirjoittaa pidempiä, toivottavasti mielenkiintoisia sepustuksia musiikkiin liittyvistä aiheista. Toisin sanoen perinteinen “Levyarvio”-formaatti saa jäädä taka-alalle ja yritän raapustaa enemmänkin jotain sellaista, mikä voisi herättää jotain ajatuksia jostain aiheesta. Voi olla, että tekstit pureutuvat johonkin tiettyyn ilmiöön, voi olla että ne ovat vain yleistä pakinointia joka jotenkin tangentiaalisesti sivuaa musiikkia, mutta musiikin ympärillä pyöritään joka tapauksessa.

Saa nähdä mitä käy.

Stam1nalta uusi albumi helmikuussa

by Exodeus

Suomen kenties parhaalta metallipoppoolta Stam1nalta on tulossa uusi levy 8.2.2012. Levyn nimi on Nocebo ja se on tuottanut Joe Barresi, joka on tuottanut muiden muassa sellaisia levyjä kuin Isis-poppoon Wavering Radiant ja Queens of the Stone Agen Lullabies to Paralyze.

Stam1nan sivuilta:

“Nocebo on placebon paha kaksoisveli. Levyllä rinnastetaan keinotekoisuuteen tähtäävä lääke- ja rockteollisuus, sopivasti samoihin aikoihin kun tuli nyt tämä valelääkärikohukin. Ikuista nuoruutta emme elä me muusikotkaan, vaikka kuinka leikittäisiin lääkäreitä ja poppamiehiä”, kertoo laulaja-kitaristi Antti Hyyrynen. “Rock-soppaa sekoittaa tällä levyllä myös eräs vieraileva sanoittaja. On mahtavaa tulkita nyt myös toisen ihmisen aivoja”.

Aika perus Stam1na-intellektuellimenoa.. tai ainakin sen yrittämistä, tulkitkoot itse kukin miten haluaa. Tiedossa kuitenkin jo lienee, että laatuahan täältä on tulossa. Tämä on mielipide – ja ennuste – mutta todennäköisyydet aikaisempien levyjen pohjalta antavat aihetta näin olettaa. Koukeroisia riffejä ja suorempaa junttausta saattaa olla tiedossa ja saa nähdä, tanhutaanko tällä kertaa enemmän Viimeisen Atlantiksen konseptuaalisemmalla linjalla vai Rajan vauhkoontuneella thrash-tykityksellä… Toivon ehkä jopa enemmän jälkimmäistä, pidin Rajasta Viimeistä Atlantista enemmän. Ja siksipä tässä loistokas Luova hulluus (Spotify) nimenomaan Rajalta:

Lähde: Stam1na.com

Jonny Greenwood uuden leffasoundtrackin parissa

by Exodeus

Elokuvamusiikkisäveltäjä, Radioheadin kitaristina ehkä paremmin tunnettu Jonny Greenwood työskentelee paraikaa uuden leffasoundtrackin parissa. Greenwood luo musiikit Paul Thomas Andersonin tulevaan elokuvaan The Master, joka kertoo jonkinlaisesta uskonnollisesta kultista. Elokuvan on määrä ilmestyä vuonna 2012 ja siinä näyttelevät mm. Philip Seymour Hoffman (Big Lebowski, Doubt) ja Amy Adams (The Fighter, Enchanted). The Master ei ole Greenwoodin ensimmäinen yhteistyö Paul Thomas Andersonin kanssa, sillä Greenwood sävelsi musiikit myös Paul Thomas Andersin loistavaan There Will Be Blood -elokuvaan.

Tämä on mainiota. Greenwoodin soundtrackit ovat olleet loistavia ja Norwegian Woodin soundtrack on ollut poikkeuksen kovassa pyörityksessä itselläni, etenkin ottaen huomioon, ettei leffasoundtrackit ehkä muodosta niin suurta osaa musiikinkuuntelustani. Paul Thomas Andersonilta en muuta ole nähnyt kuin tuon There Will Be Bloodin, mutta se oli sen verran vakuuttava että toivon, että The Masterkin sitä voisi olla – lähtökohdat ovat ainakin ihan kiintoisat. Alta voi tsekata vinkeän rytmikkään Proven Lands -kipaleen There Will Be Bloodin soundtrackilta:

Lähde: Rytmi

Spotifyn tulevaisuudesta: Avoin sovellusalusta kehittäjille

by Exodeus

Päivitys: Ilmeisesti jonkinlainen preview-versio tästä ominaisuudesta on nyt saatavilla.

Ruotsalainen streamattavan musiikin jättiläinen Spotify on julkistanut hieman tulevaisuudensuunnitelmiaan.

Spotify avaa libspotify 9 -ohjelmointirajapintansa uusien Spotify-sovellusten luomiseksi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kehittäjät voivat luoda erinäisiä sovelluksia joiden toiminta perustuu Spotifyyn ja jotka myös toimivat Spotifyn sisällä ilman erillistä asentamista. Spotifyyn pohjautuvia ohjelmia on toki ollut aikaisemminkin, mutta oleellisena erona on ollut juuri esimerkiksi tuo, etteivät ne toimi Spotifyn sisällä. Esimerkiksi soittolistojen jakamiseen kenties voisi löytää jonkun elegantimman ratkaisun kuin nykyään toimivat soittolistasivut.

Uudet sovellukset löytyvät Spotifyn sisällä olevan “App Finderin” avulla ja sovelluksen julkaisupartnereita ovat mm. Rolling Stone, Pitchfork, Songkick, Last.fm ja The Guardian (lähteestä voi kurkkia loput). Sovellukset myös toimivat riippumatta siitä, maksaako Spotifysta vai ei (!).

Uudistus ehkä vaikuttaa vähäiseltä, mutta se tarjoaa aikamoiset mahdollisuudes Spotifyn monipuolistumiseen ja siksi odotankin innolla, mitä koodinikkarit ympäri maailman Spotifyyn saavat loihdittua.

E: Nyt hetkellisen kokeilun jälkeen täytyy sanoa että Last.fm + Spotify -ominaisuus on ehkä kaikkea mitä olen musiikkiohjelmistojen saralla toivonut. Last.fm:n suosittelemista artisteista automaattisesti Spotify-soittolista? Kelpaa!

Lähde: Evolver.fm

Suomeen: Black Sabbath, Red Hot Chili Peppers, Pelican ym.

by Exodeus

Keikkatarjontaa löytyypi lähiaikoina. Suomeen saapuu niin isompia kuin pienempiäkin artisteja ja genrespektri on aika laaja-alainen. Mitä siis on tarjolla?

Black Sabbath @ Hartwall Areena, Helsinki, 23.5.2012 (79 / 75 € + mahd. toimituskulut)

Heavy metalin esi-isät Black Sabbath saapuvat Suomeen alkuperäisessä kokoonpanossaan. Menossa ovat siis mukana Ozzy Osbourne, Geezer Butler, Tony Iommi ja Bill Ward. Varmastikin yksi lähiaikojen isoimpia keikkauutisia, ellei isoin. Omaan pirtaan on hinta jälleen ehkä vähän tuju, mutta pitää harkita.

Red Hot Chili Peppers @ Ratina Stadion, Tampere, 1.8.2012

(67-75 €)

Kalifornian funk-ruhtinaat Red Hot Chili Peppers saapuvat Tampereelle. Itse pidän Red Hot Chili Peppersistä, mutten tiedä onko heidän enemmän pop-sävytteisempi materiaali säväyttänyt minua tarpeeksi mennäkseni keikalle – vanhat levyt toimivat ehkä omalla kohdallani paremmin.

Pelican @ Nosturi, Helsinki, 21.4.2012 (alk. 23,50 €)

Pelicaniin on ollut tarkoitus perehtyä jo pidemmän aikaa, mutten jostain syystä ole oikein kynnelle kyennyt. Poppoo soittaa kuitenkin aika säröistä instrumentaalista post-metalia. Kiinnostaa, ja saatan ehkä käydä kurkkailemassa miten toimii livenä.

Killing Joke @ The Circus, Helsinki, 4.5.2012(K18, alk. 31,50 €)

Church of Misery @ Kuudes Linja, Helsinki, 29.3.2012(K18, alk. 18,50 €)

Graveyard @ Tavastia, Helsinki, 9.3.2012 & Klubi, Turku, 10.3.2012 (K18, alk. 16,50 €)

Jos tulee mieleen jotain keikkoja jota en maininnut niin kertokaa ihmeessä.

Black Sabbath palaa

by Exodeus

Heavy metalin historiassa merkittävimpiä bändejä (joku voisi sanoa merkittävin) oleva Black Sabbath palaa yhteen. Kokoonpanoon kuuluu laulaja Ozzy Osbourne, basisti Geezer Butler, rumpali Bill Ward ja kitaristi Tony Iommi – siis sama kokoonpano kuin bändin uran alkuajoilla.

Itse en ole koskaan oikein ollut niin Black Sabbath -intoilija kuin jotkut, mutten voi kiistää etteikö bändi olisi aika päteviä biisejä tehnyt, ja lähiaikoina on bändin tuotanto osin iskenyt aika kovaakin. Tämän lisäksi bändillä on melko omalaatuinen ote metalliin – musiikki on kehittyvää, orgaanista ja uhkaavaa ja usein yllättävän hidastempoistakin. Onkin vaikea kuvitella, millaisena ihmiset kuulivat heidän musiikin sen ilmestyessä ensi kertaa, sillä se oli varmaankin jotain aika poikkeuksellista. Edellämainittu hidastempoisus lienee yksi niistä syistä, miksi Black Sabbathia kutsutaan usein myös hitaasti eteenpäin laahaavan doom metalin esi-isäksi.

Kiintoisaa nähdä mitä tästä tulee – vanhojen bändien comebackit eivät aina onnistu ihan niin kuin pitäisi, mutta parhaimmillaan ne vakuuttavat, että bändillä on vielä jotain annettavaa.

Lähde: Billboard