Perjantai saapui taas kerran ja on siis aikaa uudelle Soundtrack For the Nightille. Illan kappale löytyy The Black Keys yhtyeen uusimmalta levyltä El Camino. The Black Keys tunnetaan heidän jossain määrin uniikin rosoisesta blues rock -musiikistaan. Little Black Submarines jossain määrin muistuttaa itseäni Nirvanan quiet-loud-quiet tyylistä jossa alussa on hiljaista ja rauhallista, täten saaden kuuntelijan mukavaan rentoon tunnelmaan, kunnes kuuntelijaa kohti alkaa ajaa puhdasta energiaa kuljettava rekka. Tämä kyseinen rekka myös löytää vaivoitta tiensä Little Black Submarines -kappaleeseen. Jätän teidät tähän nytten nauttimaan kappaletta jonka jälkeen olisi suotavaa, että suuntaisitte itsenne viikonlopun viettoon.

Siouxsie & The Banshees oli aikaisemmin tuttu lähinnä sillä, että olin kuullut biisin tai pari joskus. Törmäsin Weekndin High for This -biisin samplebiisinä olevaan Happy House -kipaleeseen ja päätin perehtyä lisää Siouxsie & The Bansheesin materiaaliin. Ovathan he kuitenkin samaa genreä (post-punk/new wave) kuin mahtavista mahtavin The Cure ja vaikka genren maneereista tykkään, en jostakin syystä ollut aikaisemmin sitä kummemmin Curen lisäksi tutkinut. Onneksi perehdyin – mitä loistokkainta musiikkia nimittäin. Spellbound on vuodelta 1981 ja kuulostaa edelleen ajankohtaiselta ja innovatiiviselta..

Paluu arkeen sujuu henkilökohtaisesti parhaiten jazzmusiikin tahdissa. Jazzmusiikista on hankalaa puhua ilman että huomioi Miles Davisin kaltaisia jazzin suurmiehiä. Elämänsä aikana Davis vaikutti laajasti jazzmusiikkiin ja sen kehitykseen. Miles Davisin  Kind of Blue  on kenties hänen tunnetuin ja suosituin levy, eikä syyttä, sillä se on maailman eniten myyty jazzlevy. Lopetan nyt turhan selittämiseni jotta voitte nauttia Davisin teosta koko komeudessaan ja antaa maanantain stressin ja tuskan valua pois.

Beats being broke -postaus tulee joka sunnuntai ja sisältää aina yhden laillisesti ilmaisen levyn/EP:n/kokoelman internetin perukoilta. Tietysti niille, jotka warettavat musiikkinsa tällä ei niinkään ole väliä, mutta toimikoot tämä silloin välineenä löytää uutta musiikkia. Ja jos tulee törmättyä johonkin laatuartistiin, joka on laittanut musiikkinsa ilmaiseksi jakoon, niin ilmoittakaa ihmeessä.

Cut Records

Cut on netissä toimiva levylafka, joka julkaisee musiikkinsa ilmaiseksi. Niin graafiselta kuin musiikilliselta linjaltaan melko yhtenäinen Cut Music pitäytyy pitkälti tunnellmallisessa elektronisessa musiikissa. Leijailevia syntikkamaisemointeja, rennosti virtaavia konerytmejä ja yleisesti ottaen suhteellisen pätevää materiaalia. Ei ehkä jää soimaan päähän ensimmäisen jos toisenkaan kuuntelun jälkeen, mutta takuulla sopii musiikiksi jos tarve on kuunnella jotain vähän seesteisempää. Esimerkiksi Existancen mukava Miles Apart EP lienee hyvä lähtökohta.

Perjantain kunniaksi aloitettaan ilta räväkästi. Vuonna 1993 perustettu The Hives on tarjonnut jo lähes kaksi vuosikymmentä energistä garage rockia ja Tick Tick Boom ei paljoakaan poikkea tästä perinteestä. Joten ei muuta kun viikonlopun viettoon samalla menolla. Maanantaina sitä sitten ehtii töissä ja koulussa nukkua.

The Hives – Tick Tick Boom @ Spotify

Nyt vähän eri akselia kuin yleensä – tuli törmättyä Leo Brouwer -nimisen kuubalaisen säveltäjän Un Dia De Noviembre -nimiseen kitarakappaleeseen. Miehen muukin tuotanto on aika kovaa kamaa, joten sitä kannattaa kuulostella jos tämä kuulostaa hyvältä. Un Dia De Noviembre on rauhaisaa, tyyntä etenemistä – kauniita melodioita ja säyseitä sointuja, tuoden mieleen ehkä etenkin Pierre Van Dormaelin teokset täydellisyyttä hipovassa Mr. Nobody -leffassa. Kuunnelkaa.

(Jostakin syystä YouTube-versiossa on jokin pianokipale lopussa, en tiedä mikä, mutta muuten biisi on sama.)

Un Dia De Noviembre @ Spotify

Mic check, one, two: Pikainen listaus mitä lähitulevaisuun albumitarjonnassa porisee, pienin kuvaus/arvio-mikstuurin varustettuna. Ja hakasuluissa biisinäyte levyltä jos suinkin mahdollista:

Gonjasufi – MU.ZZ.LE. 23.1. [Nikels and Dimes]

Kummallinen lauluääni, elektronisvivahteisia, lunkeja biittejä ja yleisesti ottaen astraalia menoa. Nikels and Dimes on yllättävänkin pätevä vaikka yleisesti ottaen Gonjasufi on ollut vähän niinkuin se Brainfeederin heikko lenkki…

Rusko – Songs 24.1. [Somebody to Love]

Yksi dubstepin esi-isistä, Rusko, kiintyi ajan kuluessa väpättävimpiin bassoihin ja samalla linjalla kulkee esimerkiksi melko suoraviivainen Somebody to Love. En odota innolla, mutta saatan tsekata.

Jacques Greene – Concealer EP 30.1. [Arrow (feat. Koreless) linkissä myös]

Esimerkiksi Radioheadin remix-levylle uudelleenversiointeja taiteillut Jacques Greene julkaisee uuden EP:n – ja laatua lienee syytä odottaa, sillä aikaisemmat minimalististen rytmien ja hillittyjen syntikoiden täyteiset kipaleet ovat olleet varsin meneviä.

Lapalux – When You’re Gone EP 7.2. [EP Sampler]

Jos Brainfeeder-lafka ottikin joitain harha-askelia viime vuonna, korjaa Lapalux kaiken. Sielukkaat ja eteeriset biitit yhdessä erinäisten samplejen kanssa kutovat elektronista ja orgaanista yhteen sellaisella tavalla, että odotukset on kovat.

Sleigh Bells – Reign of Terror 14.2. [Comeback Kid]

Särmikkään suhiseva Sleigh Bells pamautti tykätyn debyytin pihalle jonkin aikaa sitten. Sama äänekäs metelipop jatkuu myös Reign of Terrorilla. Ei ehkä osu ihan nappiin omalla kohdallani, mutta kurkkaamisen arvoinen.

Schools of Seven Bells – Ghostory 28.2.

Melko hempeää dreampoppia aikaisemmin soinnutellut School of Seven Bells ryhtyi räväkäksi – ainakin Lafaye-kappaleella, jossa jumputus on messissä ja synat teräviä. Suunnanmuutos, vähintäänkin osittainen…?

Meshuggah – Koloss 26.3.
Matemaattisen teknistä ja järisyttävän raskasta – Meshuggahin metallimaneerit lienevät läsnä tälläkin levyllä, saa nähdä mimmoinen lätyskä tulee.

The Mars Volta – Noctourniquet 27.3.

Tätä on odotettu, kyllä kelpaa. Kysymyksiä tulvii: Millainen levy on? Onkohan In Absentia Porcupine Tree -viittaus? Kuka kannen on tehnyt ja miksi se on täysin erityylinen kuin aikaisemmat? Kovin on odotuksessa joka tapaauksessa.

Orbital – Wonky 1.4 [Never]

Elektronisen musiikin artistin Orbitalin uusin levy tuskin on aprillipila, sillä levystä on julkaistu yksi biisikin jo – ja verrattain hyvä sellainen. Luulenkin, että Wonky tulee olemaan kuuntelun arvoinen ja Orbitalin muuhunkin matskuun voisi kenties perehtyä.

Zammuto – Zammuto 3.4.

Äärimmäisen omanlaatuisesta The Booksistakin tunnetun Nick Zammuton sooloprojekti Zammuto julkaisee eponyymisen albuminsa – enkä osaa yhtään sanoa minkälaista matskua se tulee olemaan…

Beats being broke -postaus tulee joka sunnuntai ja sisältää aina yhden laillisesti ilmaisen levyn/EP:n/kokoelman internetin perukoilta. Tietysti niille, jotka warettavat musiikkinsa tällä ei niinkään ole väliä, mutta toimikoot tämä silloin välineenä löytää uutta musiikkia. Ja jos tulee törmättyä johonkin laatuartistiin, joka on laittanut musiikkinsa ilmaiseksi jakoon, niin ilmoittakaa ihmeessä.

Nocow – Ruins Tape

Venäläinen Nocow on kuunnellut selkeästi Burialia enemmän kuin pari biisiä – inspiraatio suorastaan huokuu Nocowin musiikissa ja pahimmat vääräleuat voisivat todeta musiikin olevan lähinnä täysi kopio. Nocowin musiikista huokuu samanlainen kolkkous kuin Burialista ja vaikka tunteellisuudessa Nocow ei ihan Burialin tasolle ylläkään (kukapa yltäisi?), on hänen musiikkinsa kuitenkin kuuntelemisen arvoista. Ja jos haluaisi ryhtyä ulkomusiikilliseen analysointiin niin voisi pohtia, tuoko artistin kotimaa oman säväyksensä musiikin onttouteen ja kaihoon…?

Vuosi vierähti, internet tulvi täyteen top-listoja joiden relevanssi on toki jo hälvennyt, onhan vuodenvaihteesta kulunut jo pari viikkoa. Parhaat albumit -lista saa siis jäädä tämän tekstin loppuun selittämättömäksi sivumaininnaksi, sillä eihän sitä nyt kokonaan voi poiskaan jättää. Listaan muotoiltuun albumiarvottamiseen perehtymisen sijaan tutkitaan vähän vuotta 2011, sitä mikä siellä merkitsi mitäkin minulle ja maailmalle.

Itselleni 2011 oli ehkä ensimmäinen kerta kun jouduin kunnolla törmäyskurssille hypen ja sitä pyörittävän iljettävän saastaisen koneiston kanssa – tehoseuranta blogien maagiseen maailmaan toi ilmi sen, että samat artistit lekottelivat eri blogien hypessä kautta nk. “blogosfäärin”. Hajontaa toki löytyy, eikä ehkä näin kiivaasti saisi karrikoida, mutta samoja nimiä kyllä näkyi.

Kuinka usein hype oli – ja on – oikeutettua, se on toki kunkin päätettävissä mutta 2011 tarjosi esimerkkitapauksia laidasta laitaan. Odd Future Wolf Gang Kill Them Allin rähinämaneerit ja shokkiräppi (jota sittemmin kritisoitiinkin) paistattelivat parrasvaloissa aivan liian pitkään. Loppujenlopuksi itselle jäikin käteen lähinnä kolme asiaa: Tyler, the Creatorin tyylikkäästi videon muotoon sovitettu pätevä Yonkers-biisi, läjä tekemällä tehtyjä uutisia ja kasa “ihan ok”-tasoista räppiä tarkoitushakuisen makaabereilla lyriikoilla varustettana. Jay-Z:n ja Kanye Westin yhteislevy Watch The Throne oli mieletön pettymys suhteessa Kanyen edellisen levyn mahtavuuteen ja unelmien täyttymykseltä vaikuttava James Blake + Bon Iver -kollaboraatiokaan ei ollut musiikillisesti kovin hieno.

Edellämainitusta päästään mainiona aasinsiltana niihin hypen parempiin puoliin. Vuonna 2010 räjähtävän sisääntulon tehnyt James Blake julkaisikin yhden 2011 tyylikkäimmistä albumeista, sekoittaen pop-estetiikkaa rankasti muokattuihin lauluraitoihin ja elektronisiin soundeihin. Sama blogikoneisto, joka nosti Blaken pinnalle toi tietoon myös uudenlaista R’n'B:tä taiteilevan The Weekndin ja James Blaken lailla Britannian mantereelta ponnistavan, dubstepia ja poppia sekoittavan Jamie Woonin.

Dubstep olikin vuoden kiinnostavimpia genrejä. Puristit eivät tykänneet kun yhtäkkiä dubstepillä kuvattiinkin Kode9:n ja Burialin hillittyjen, aavemaisten rytmitysten sijaan Skrillexin ja kumppaneiden klubeille tehtyä, wobble-bassolla varustettua bilejytinää. Turhaa tuollainen, tosin – dubstepin yleistyminen valtavirraksi tarkoittaa artistien määrän kasvamista ja tällöin syntyy myös uusia ja musikaalinen horisontti kasvaa – esimerkkinä toimikoot vaikka mainio Eleven Tigers. Popimman puolen yhdistyminen melko pienen yhteisön genreen säikäytti, vaikka itse väittäisin että James Blake ja kumppanit ovat monellakin tavalla täynnä innovaatiota, joka ei missään nimessä ainakaan huonontanut dubstepin laajaa skaalaa.

Dubstepin ohella muu elektroninen musiikki oli yksi niistä asioista, joka laajensi omaa musikaalista horisonttiani tänä vuonna. Jumputus ei enää ollutkaan ongelma, 7 minuuttia hitaasti kasvavaa elektronista poljentoa ei ollut enää automaattisen luotaantyöntävää ja Ryoji Ikedan ja Merzbow’n äänikokeiluihin törmääminen toimivat hyvinä muistutuksina siitä, mihin musiikin kapasiteetti voikaan venyä. Tajusin myös, kuinka absurdia oli elokuvamusiikin täysi huomioimatta jättäminen, sillä häkellyttävän Norwegian Woodin soundtrack oli loppujen lopuksi varmaan vuoden kuunnelluin levy ja niinikään huikea Drive tarjosi toisaalta audioviihdettä musiikin elektronisemmalta laidalta.

Musiikkibisnes tarjosi myös rutkasti yllätyksiä. Spotifyn valtaisa menestys johti sen laajentumiseen Amerikan maille ja tämäkös sai muut teknologiajätit varpailleen – esille kaivettiin myös tasaisessa nousussa oleva cloud-teknologia ja niin Apple kuin Googlekin julkaisivat omat pilvipalvelunsa, iCloudin ja Google Musicin. Vinyylilevyjen yllättävä paluu taas henki retroon heränneestä kiinnostuksesta. Toisaalta musiikin rahallinen arvo kyseenalaistettiin täysin internetin perukoilla, jossa internetin suomia etuja hyödynsi esimerkiksi kuvassa näkyvä The Weeknd (eli Abel Tesfaye), joka saavutti sukkelasti suosiota julkaistessaan albuminsa ilmaisina latauksina

Yleisesti ottaen 2011 tarjosi itselleni jos minkälaista kivaa musiikin saralla. Pääsin vihdoin näkemään The Mars Voltan livenä, Jamie Woon vakuutti myös livetaidoillaan, jos jonkinmoiset artistit Asasta Von Hertzen Brothersiin pitivät levykauppakeikkoja (kiitos Stupido ja Äx!) ja toisaalta musiikkimaku sai piristettä taas uusien artistien myötä. Listahitit tarjosivat yllättävänkin siedettävää viihdettä esimerkiksi Adelen muodossa ja jopa huumorimusiikkiin tuli perehdyttyä (Lonely Island, Metallican Lulu) jonkin verran. White Stripes hajosi, mutta Black Keysin El Camino tarjosi vastineeksi tujun satsin rouheaa garage-rockia, joten ei voi valittaa. Saa nähdä, mitä maailmanloppu tai sen puute tuo tullessaan.

PS. Ne parhaat albumit, jokainen varustettuna YouTube-linkillä johonkin hyvään biisiin…

1. Jonny Greenwood – Norwegian Wood OST
2. James Blake – James Blake
3. Bon Iver – Bon Iver
4. Radiohead – The King of Limbs
5. Protest the Hero – Scurrilous
6. Weeknd – House of Balloons
7. Shabazz Palaces – Black Up
8. Toro Y Moi – Underneath the Pine
9. Jamie Woon – Mirrorwriting
10. Opeth – Heritage

Honorable mentions: tUnE-yArDs – w h o k i l l, Snowman – ABSENCE, Oneohtrix Point Never – Replica

]]> http://aaniaaltoja.wordpress.com/2012/01/14/2011-i-am-the-table/feed/ 0 Exodeus 2011mayn tylerthecreator Geoffbarrow weekndii http://aaniaaltoja.wordpress.com/2012/01/08/purity-ring-lofticries/ http://aaniaaltoja.wordpress.com/2012/01/08/purity-ring-lofticries/#comments Sun, 08 Jan 2012 19:37:23 +0000 Exodeus http://aaniaaltoja.wordpress.com/?p=1642 ]]>

Purity Ringin Lofticries on tunnelmallinen ja keinuva sekoitus sähäköitä syntikoita ja Weeknd-tyylisiä rumpukonerytmejä. Eräs mieleenjäävä tekijä on myös laulaja Megan Jamesin korkea, eikä lopun näppärä tunnelmanmuutos sointukulkuja muuttamalla ole sekään yhtään hassumpi.

]]> http://aaniaaltoja.wordpress.com/2012/01/08/purity-ring-lofticries/feed/ 0 Exodeus